Unelma Podcastista

Jos on yksi asia, josta olen haaveillut oikeastaan siitä asti, kun innostuin kuuntelemaan radiota, on se, että pääsisinpä juontamaan tuollaista ohjelmaa. Nooh, oma ura urkeni jollekin ihan toisenlaiselle alalle, mutta tuo haave omasta radio-ohjelmasta jäi elämään. Jollain tapaa oma luovuuteni on aina tullut esiin sellaisena, että haluan saada oman ääneni kuuluviin, tavalla tai toisella. Sen takia olen kokeillut bloggaamista, vloggaamista sekä striimaamista. Vaikka kaikki nuo ovat olleet minulle tärkeitä asioita ja projekteja, niin silti se jokin on puuttunut.

Vuosi sitten havahduin siihen, että podcastit ovat tulleet jäädäkseen, kuuntelinhan niitä itsekin todella paljon. Hämmästyin, kun tajusin, että nämähän ovat kuin radio-ohjelmia, joita periaatteessa kuka vaan voi alkaa julkaista!? Tämän oivalluksen myötä taustalla alkoi pyörimään ajatus omasta podcastista. ”Mutta eihän sitä yksin voi perustaa”, ajattelin heti. ”Ja siis eihän minulla ole mitään kunnon välineitä, tai kaveria tekemässä sitä… tai edes aihetta”. Ajatusteni latistettua itsensä, podcast jäi pelkäksi kaukaiseksi haaveeksi, jota en kokenut saavuttavani koskaan. Sen sijaan keskityin aiemmin mainitsemiini muihin median muotoihin, ja pyrin saamaan sitä kautta tuotua omaa luovuuttani esiin.

Vaan kuinkas sitten kävikään

Vuosi sitten muutin takaisin Jyväskylään. Aloin samalla hengailla jälleen ystäväni Karloksen kanssa. Kokoonnuimme yhdessä katsomaan elokuvia ja välillä myös pelaamaan videopelejä. Ensin katsoimme Harry Potter -elokuvia, ja keskustelu niistä oli sen verran lennokasta, että aloin pyöritellä ajatusta siitä, että tämä pitää saada nauhalle. Koin, että tässä voisi olla sitä jotakin. Luultavasti läpällä sitten heitin Kakelle, josko hän haluaisi kokeilla äänittää podcastmaisen jakson näistä katsomistamme Potter-leffoista, ja laitettaisiin se sitten Youtube-kanavalleni.

Kake suostui, ja saimmekin nauhoitettua yllättävän hyvällä äänenlaadulla ensimmäisen yhteisen projektimme. Tämän jälkeen molemmilla oli heti ideana katsoa jokin uusi elokuvasarja, ja niin ikään tehdä siitä taas spesiaalijakso kanavalleni. Päädyimme katsomaan kaikki Star Wars -elokuvat läpi, ja sitä seurasi eeppinen, kolmen tunnin mittainen keskustelu kyseisistä leffoista.

Sen jälkeen tuo vanha haave puski pintaan vahvempana kuin koskaan. Voisiko podcast kuitenkin toimia nyt? Olin puhunut jollain tasolla asiasta Kakelle aikaisemmin, mutta vielä en ollut sitä tosissani ehdottanut. Lopulta sain asiasta sanottua Kakelle ja niin päädyimme äänittämään pilottia silloin vielä nimettömälle podcastillemme, Mykkäfilmille. Äänitys meni todella hyvin, ja usko omaan tekemiseemme vahvistui. Tätä seurasi kaikista jännittävin vaihe. Jakson julkaiseminen ulos maailman kuultavaksi.

En muista milloin olisin kokenut samanlaista ylpeyttä siitä, mitä olen saanut aikaiseksi, kun aloitin Mykkäfilmin pilottijakson toiston Spotifysta. Siihen hetkeen konkretisoitui todella vahvasti ne omat toiveet ja haaveet, joita olin jo vuosien ajan piilotellut ja pitänyt mahdottomana saavuttaa. Yllättävää kyllä, vaatimaton markkinointimme tehosi, ja jaksolle alkoi kertyä kuuntelukertoja tasaiseen tahtiin. Oikeastaan ammensin kaiken osaamiseni, joita olin vuosien varrella kerryttänyt vlogatessa, blogatessa sekä striimatessa, ja uskon että se näkyy tässä lopputuloksessa. Myös seuraajien määrä on kasvanut tasaisella tahdilla. Mykkäfilmi on saanut todella kannustavaa ja rakentavaa palautetta. Pakko se kait on uskoa. Minulla on vihdoin podcasti.

Mutta ei hätää, aion edelleen toteuttaa muitakin asioita, erityisesti striimaamista. METKAPURO on yksi henkireikäni, josta en halua luopua.

Kaken kanssa katsomassa Joker -elokuvaa. Siitä tehtiin sitten spoileriosio 2. jaksoon.

Star Wars -podcast (feat. Kake)

Olen ystäväni Kaken kanssa katsellut yhdessä elokuvia, ja sen jälkeen ollaan höpötelty niistä vähän nauhalle. Viimeksi juteltiin Potter-elokuvista, ja nyt taas vuorossa oli Star Wars -elokuvat. Tällä kertaa hihitellään vähemmän ja puhutaan enemmän.

Eräästä animekappaleesta

En olekaan kirjoittanut kuuntelemastani musiikista mitään. Musiikki on kuitenkin hyvin tärkeä asia itselleni. Joten kirjoitetaan musiikista.

Olen katsonut animea kasuaalisti erityisesti teinivuosina. Aikuisiällä sen säännöllinen katsominen on valitettavasti jäänyt, mutta aina silloin tällöin tulee katsottua jokin sarja läpi. Viimeksi säännöllisesti seuraamani, pitkäkestoinen sarja oli Dragon Ball Super, joka vanhana Dragon Ball -fanina oli suorastaan pakko katsoa.

Animen musiikit ovat kolahtaneet itselleni monesti todella kovaa, ja onpa yksi treenimusiikkilistani koostettu kokonaan animesta tuttujen alku- ja loppumusiikkien avulla. Raikkaat biisit uppoavat meikäläiseen kuin lämmin veitsi voihin, joten luonnollisesti tulee hyvät musiikit jäljitettyä kokonaisiin versioihinsa.

Tästä pohjustuksesta päästäänkin päivän aiheeseen, eli Dragon Ball Superin kymmenenteen loppumusiikkiin, japanilaisen ROTTENGRAFFTYn kappale「70cm四方の窓辺 (engalanniksi kuulemma kutakuinkin ”A 70 cm Square Window” saa korjata jos tietää paremman käännöksen). Muistan, että kuultuani sen aikanaan Superin lopussa, menin heti ottamaan selvää, kenen biisi se on, ja onko siitä alkuperäistä versiota saatavilla. Valitettavasti sitä ei meinannut löytää millään, ainoastaan YouTubeen tuli jokin versio siitä, mutta se poistettiin vähän väliä ja lopulta se katosikin kokonaan bittiavaruuteen.

Harmittelin asiaa tuolloin, mutta unohdin sen nopeasti. Tänään kuitenkin katsoin videota, jossa fiilisteltiin Dragon Ballin alkumusiikkeja, ja silloin mieleeni palasi myös tuo kadonnut kappale. Päätin sitten heti mennä katsomaan, mikä kappaleen tilanne tätä nykyään on. Voi sitä iloa ja riemua, kun sain huomata, että sen lisäksi että ROTTENGRAFFTY oli tehnyt kappaleesta musiikkivideon, joka löytyi YouTubesta, niin he olivat myös tuoneet albuminsa Spotifyihin striimattavaksi. Joten nyt pystyn fiilistelemään kappaletta paljon helpommin, kokonaisena versiona.

Biisissä on aivan sanoinkuvaamattoman mahtava ja omalaatuinen energia. Sanoistahan en saa selvää tietenkään, mutta ylipäätään tulee sellainen olo, että voisin juosta maratonin tuon kappaleen voimalla. Samalla on jonkinlaista nostalgista vivahdetta, mikä on hämmentävä yhdistelmä tuollaiseen kuitenkin energiseen rock-kappaleeseen.

Animemusiikkia olisi mukava esitellä enemmänkin, mutta se vaatii oman postauksensa. Esimerkiksi alkuperäisessä Naruto animessa oli todella kovia kappaleita, jotka vielä nykyäänkin sytyttää monia muistoja teinivuosilta. Lupaan palata asiaan tuonnempana ja tehdä vähän kattavamman listauksen biiseistä jotka ovat tarttuneet mukaan.

| POST MERIDIEM | Scrubs (Tuho-osasto)

Post meridiem on YouTube kanavaltanikin tuttu osio, jossa fiilistelen jotain äskettäin katsottua elokuvaa tai sarjaa. Pistä siis fiilistelyhousut jalkaan, ja hyppää mukaan tunnelmoimaan!

Ensimmäinen kosketukseni Scrubsin parissa tapahtui, kun noin kymmenen vuotta sitten televisiosta vielä kyseistä ohjelmaa näytettiin paljon televisioista. Katsoin muutaman jakson ja jäin koukkuun. Tietenkin sarja piti saada katsoa kokonaan, joten ostin Anttilasta sarjaa aina sitä mukaa uuden tuotantokauden kun niitä tuli katsottua. Typeryyksissäni menin kuitenkin myymään (olin nuori ja vielä niin naiivi) tuotantokaudet ensimmäistä lukuunottamatta, mitä olen katunut todella paljon. Oikeastaan niin paljon, että aina kun kirppareilla tai divareissa tulee noita tuottareita vastaan niin ostan heti pois. Ajatus tähän tekstiinkin tuli, kun löysin paikallisesta divarista tuotantokaudet 3 ja 4, jotka tuli katsottuakin nopeaan tahtiin läpi. Haluankin vähän vielä tunnelmoida sarjaa tänne blogin puolelle.

Scrubs on mielestäni vaikea määriteltävä genreltään. Karkeasti ottaen sen voidaan sanoa olevan komedia, mutta se yhdistelee sit-comeista tuttuja elementtejä sairaalasarjan miljööseen. Sarjassa seurataan sairaalassa lääkäriksi opiskelevan J.D:n elämää ja toilailua. Päähenkilömme kommentoi ympärillään tapahtuvia asioita päänsisäisellä monologilla, omien sanojensa mukaan ”kuin juontaen omasta elämästään kertovaa sarjaa”. Melko metatason läppää. Hahmovetoinen sarja pitää sisällään todella pöhkön huumorin lisäksi sairaalasarjoille ominaista repivää draamaa.

Nyt uudelleen sarjaa katsoessani pohdin todella paljon sitä, mikä tekee tästä sarjasta niin hyvän kuin se on. Luulen, että sarjan suurin vahvuus on siinä, miten se onnistuu yhdistämään huumorinsa ja draamansa. On uskomatonta, miten kovaa sarjan draama voi potkaista henkisesti katsojaansa mahaan. Ihmisten ja potilaiden kohtalot ovat sellaisia, joita jää pohtimaan vielä jakson katsomisen jälkeenkin pitkäksi aikaa. Lisäksi J.D:n ja hänen opiskelijatovereiden ongelmat ja haasteet tuntuvat hyvin realistisilta, kattaen esimerkiksi ihmisläheisen työn raadollisuutta. Tämä ei ole sattumaa, sillä ensimmäisen kauden bonusmateriaaleissa mainitaan, että sarjan henkilöt pohjautuvat sarjan luoneen Bill Lawrencen ystäviin, jotka ovat oikeasti lääkäreitä, ja joiden kokemukset tulevat lääkärin työstä tulevat sarjassa esiin.

Lisäksi tuntuu, että jaksot ovat tehty todella huolella. Tuntuu, että jokaisella jaksolla on jokin teema, jonka hahmot kohtaavat, ja se näkyy sitten kaikissa yksityiskohdissakin, aina pienistä vitseistä asti. Tällöin tulee olo, että vitsit eivät koskaan ole irrallisia, vaan niillä on jokin syy ja ne allekirjoittavat jakson teemaa. Tietenkään aina tämä ei onnistu ja en aina saanut kiinni siitä, miten jokin läppä liittyy kokonaisuuteen, mutta sarja toteuttaa asiaa kuitenkin pääsääntöisesti todella hyvin.

Nautin myös siitä, että sarjan vitsit ovat sellaisia, että niihin saatetaan viitata monta jaksoa myöhemmin uudelleen, jolloin niistä saa irti enemmän, jos tiedät alkuperäisen vitsin. Ne tulevat jopa vähän yllättäen myöhemmin vastaan, mutta niiden ansiosta tulee tunne siitä, että nämä hahmot ovat aitoja henkilöitä, jotka elävät tuossa sarjassa ja muistavat mitä aiemmin on tapahtunut. Monissa komediasarjoissa niiden sisäinen logiikka kusee pahasti, koska mennään huumori edellä, ilman että mietitään sen suuremmin juonta tai mitä hahmot ovat aiemmin tehneet. Tässä sarjassa asia on kuiten positiivisella tavalla erilailla.

Scrubsin teemat myös puhuttelevat minua henkilökohtaisesti todella paljon. Monesti niissä pohditaan haastavia asioita, joita ihmisläheisessä työssä tulee päivittäin vastaan. Koska oma työni on myös ihmisten kanssa työskentelyä, niin pystyn samaistumaan näihin haasteisiin, vaikka en lääketiedettä käytäkään välineenä. Toisaalta välillä tuntuu että sarja osuu vähän liiankin kovasti tuttuihin teemoihin, jolloin pitää vähän henkäistä jaksojen välissä, että pystyy taas katsomaan.

Tottakai sarjalla on omiakin ongelmiaan. Nyt kun olen uudelleen katsonut noita tuotantokausia, niin 2. ja 3. kauden laatu on mielestäni paljon heikompi kuin 1. tai 4. kauden. Etenkin kolmannella kaudella tuntui välillä, että hahmoista tehtiin äärimmäisen mulkkumaisia toisilleen, ihan vain että saadaan aikaa ihmissuhdedraamaa. Onneksi laatu parani taas 4. kaudelle. Lisäksi jotkin vitsit ovat vanhentuneet pahasti. Toki aikansa tuotoshan tuo on, mutta eipä ne jutut enää nauratakaan. Esimerkiksi vitsailu miehen maskuliinisuudesta ovat nykyvalossa vain huonoja. Jos mies puhuu tunteista, heitetään läppää siitä, miten tyttömäinen hän on. Onneksi sarjassa on enemmän sellaista huumoria, joka ei ole vanhentunut tällä tavalla, vaan ovat oikeasti hauskoja.

Näistäkin tekijöistä huolimatta nautin sarjasta todella paljon ja voin suositella sitä kaikille joilla on aikaa ja tilaa hyvälle komediasarjalle. Saatan kirjoittaa sarjasta uudemman kerran, jahka olen saanut loputkin tuotantokaudet katsottua uudelleen, mutta siinä voi mennä aikaa. Lopuksi vielä sarjan erinomainen alkutunnari.

Superman – Lazlo Bane

Mitä podcasteja kuuntelen? (Part 2)

Toinen osa viimeksi aloittamaani blogahdukseen, jossa käsittelen kuuntelemiani podcasteja.

Inside of you with Michael Rosenbaum

Muistatko 2000-luvulla pyörineen televisiosarjan nimeltään Smallville? Se kertoi nuoresta teräsmiehestä, ennen kuin hänestä tuli ikoninen sankari, jona hänet yleisemmin tunnetaan. Tietenkin sankarimme arkkivihollinen, Lex Luthor piti olla myöskin edustettuna. Nuorta rikollisneroa näyttelemään pestattiin Michael Rosenbaum. Seurasin sarjaa aikanaan hyvinkin intensiivisesti, ja sen takia päädyin muutama kuukausi takaperin katsomaan YouTubesta videotallenteen Smallville -näyttelijöiden paneelista. Siellä huomasin herra Rosenbaumin olevan kameran ulkopuolella hyvin hauska ja karismaattinen miekkonen. Koska olen utelias luonne, niin ryhdyin sitten tutkiskelemaan internetin syövereistä, että mitä hän on tehnyt sarjan jälkeen.

Ja tätä kautta onnistuinkin vihdoin löytämään hänen podcastinsa, joka koostuu viikottaisista jaksoista, joissa Rosenbaum haastattelee jotain julkisuudesta tuttua henkilöä. Enimmäkseen vieraat ovat hänen kanssaan työskennelleitä näyttelijöitä tai ohjaajia, mutta mahtuu mukaan myös muutama urheilija sekä stand up -koomikkokin. Podcastin juju onkin siinä, että Michael Rosenbaum keskustelee viikottain vaihtuvan vieraansa kanssa, ja luo katsauksen hänen uraansa, lapsuuteensa ja elämään ylipäätään. Rosenbaum onnistuukin monesti tuomaan vieraistaan esiin hyvin syvällisia teemoja, kuten heidän epävarmuutensa tai mielenterveydelliset haasteensa. Tämä johtuu siitä, että hänellä on selkeästi taito luoda turvallinen ympäristön näille vieraille avautua ja kertoa kokemuksistaan. Samalla tietenkin Rosenbaum myös sivuaa omia haasteitaan ihmisenä. Näitä keskusteluita siivittää myös hyväntuulinen huulen heitto, joka keventää sopivasti podcastin tunnelmaa.

Tämä podcast on hyvin erilainen, jos vertaa sitä aiemmin esittelemiini podcasteihin. Se perustuu enemmän vieraiden omiin tarinoihin ja henkilökuviin, kuin pysyvän vakiokaartin jutusteluista itseäni kiinnostavasta teemasta. Sen takia en olekaan kuunnellut kaikkia jaksoja, sillä yksittäisen jakson kiinnostavuus määriytyy kulloisenkin vieraan mukaan. Pääsääntöisesti kyllä annan jokaiselle vieraalle mahdollisuuden, mutta aina ei vaan haastateltavan kemia Rosenbaumin kanssa ainakaan omiin korviini kolahda.

Toisaalta taas olen saanut paljon mielenkiintoista näkökulmaa siihen, millaista esimerkiksi näyttelijän arki on pitkissä sarjoissa, kuten House, tai Smallville. Voinkin suositella esimerkiksi Stephen Amellin, eli Arrow-sarjan päähenkilön näyttelijän haastattelua. Se valottaa aika hyvin mm. sitä, miksi hän ei enää jatkanut sarjassa, vaikka sen lopettaminen ei ollutkaan vielä nauhoitushetkellä virallista.

Mangakartta

Mangakartta on tuorein podcast, jota olen alkanut kuunnella säännöllisesti. Se on nimensä mukaisesti japanilaiseen sarjakuvaan, eli mangaan keskittyvä podcast, jossa Petteri Uusitalo, sekä Maaret Stepanoff keskustelevat aina kahden viikon välein seikkailuistaan mangan parissa. Jokainen jakso tekee tarkemman katsauksen yhteen sarjaan, mutta käsitelläänpä samalla myös puhututtavia uutisia, sekä muita lukulistalla olleita sarjoja.

En ole vielä mangaa käsitellyt tässä blogissa laajemmin, mutta sanottakoon, että olen lukenut sitä teini-iästä asti. Olen aina pitänyt kaikenlaisista sarjakuvista, mutta manga on itselleni se kaikista tärkein sarjakuvan muoto. Seuraan viikottain erilaisia suosittuja sarjoja, minkä lisäksi omistan noin pari sataa pokkaria mangaa. En kuitenkaan ole kokenut itseäni varsinaiseksi otakuksi, sillä oma into syventää tuntemusta japanilaisesta kulttuurista, ja samalla mangasta, lopahti aikanaan, koska minulle tuli huonoja kokemuksia muista manganharrastajista, jotka olivat enemmän sisällä skenessä ja vähättelivät esimerkiksi lukemiani sarjoja. Siksi oikeastaan olen enemmän nauttinut sarjani vähän syrjässä, ilman että huutelen fanittamiani sarjoja varsinaisesti minnekään.

Toisaalta olen nyt vanhemmalla iällä halunnut päästä paremmin skeneen taas sisälle, mutta minulta on puuttunut väylä sen toteuttamiseen. Ja tässä oikeastaan on syy, miksi olen ollut innoissani tästä uudesta podcastista. Se antaa minulle todella asiantuntevaa näkökulmaa japanilaiseen sarjakuvaan, erilaisiin sarjoihin, sekä mangan ilmiöihin. Välillä en ymmärrä hirveästi mitä jollain termillä tarkoitetaan, mutta pääsääntöisesti Mangakartta sopii täydellisesti tällaiselle kasuaalille harrastelijalle, joka tarvitsee säännöllisen annoksen mangaa, vaikka ei siitä niin syvällisesti tiedäkään. Toki välillä omista kokemuksista johtuen jännittää, jos puhe meinaa mennä omaan makuun liian elitistiseksi, mutta onneksi podcastin juontajat perustelevat omat näkökulmansa sen verran hyvin, että kuulijana saan kiinni siitä, miksi he eivät jostain sarjasta pidä, tai toisaalta, miksi jokin kolahtaa.

Olenkin jo ottanut muutaman sarjan omalle hankintalistalle, minkä lisäksi sain hyvän idean kielten opiskeluun podcastista. Jos siis manga tai japanilainen kulttuuri yhtään kiinnostaa, niin suosittelen vahvasti tätä podcastia. Tämän avulla pääset varmasti kartalle (heh) asiasta.

Lopuksi

Olipa mukava fiilistellä vähän omia mielenkiinnonkohteina olevia podcasteja. Oli jännä huomata, miten ensimmäisen osion, pitkään seuraamieni castien, tunnelmointi oli paljon haastavampaa kuin näiden tuoreempien tapauksien. On vaikea saada puettua sanoiksi kaikki se, mitä vuosien mittaan nuo kyseiset castit ovat tuoneet minulle. Toivottavasti kuitenkin te lukijat saitte edes hieman kiinni, mikä noissa podcasteissa itseäni kiehtoo.

Kesä on hiljaista (heh heh) aikaa podcastien puolesta, joten otan mielelläni vastaan suosituksia, mitä minun kannattaisi kuunnella. Itseasiassa otin pari päivää sitten kuunteluun erään uuden castin, josta kirjoittelen arviota mahdollisesti myöhemmin.

Mutta mitä te hyvät lukijat kuuntelette? Pistäkää suosituksia kommenttikenttään, niin saan lisää uutta kuunneltavaa!

Mitä podcasteja kuuntelen? (Part 1)

Tämä on ensimmäinen osa kaksiosaista blogahdusta, joissa käsittelen kuuntelemiani podcasteja. Jokainen podcastit otsikko pitää sisällään suoran linkin kyseisen castintekijän omalle sivustolle.

En ole koskaan oikein päässyt äänikirjoihin kiinni. Bookbeatit ym. vastaavat ovat yhä suositumpia, mutta itselläni konsepti ei vain toimi. Suurin syy tähän on tarjonta. Mielenkiintoisimmat äänikirjat olen jo kokenut luetussa muodossa, ja toisaalta taas tuntuu siltä, että jos lukija ei ole juuri oikeanlainen, niin kirjaan immersoituminen häviää taivaan tuuliin.

Podcastit taas ovat kulkeneet mukanani jo useamman vuoden. Aluksi kuuntelin niitä tietokoneen kautta, suoraan jokaisen podcastin omalta sivulta, sen jälkeen otin käyttöön niiden kuunteluun tarkoitetun sovelluksen kännykässäni, ja nyt kuuntelen ne käytännössä Spotifyn kautta. Podcastit uppoavat minuun niin paljon paremmin, sillä ne castit joita seuraan, ovat tietenkin aihepiireiltään minua kiinnostavia, jonka lisäksi ne myös saavat minussa aikaan tunteen siitä, että kuuntelen, kun kaveriporukka juttelee toisilleen mukavia ja minä olen kuulijana jollain tapaa osa tätä porukkaa. Tässä blogitekstissäni haluankin nostaa esiin ne podcastit, joita kuuntelen aktiivisesti, joten ota hyvä lukuasento, teekupponen viereen (myös jokin muu lämmin juoma kelpaa) ja valmistaudu ottamaan vastaan armotonta podcastien hypettämistä.

Pelaajacast

Mistäpä muustakaan oma podcastien kuunteluni olisi lähtenyt liikkeelle, kuin Pelaaja-lehden omasta podcastista? Pelaajan toimitus kokoontuu kahden viikoin välein turisemaan mukavia videopeleistä, sekä kaikesta muustakin, kuten elokuvista, lautapeleistä sekä kirjoista. Casti on tauolla kesäisin ja jouluna, joten käytännössä tuotantokausi jakaantuu aina kevät- ja syyskauteen. Kyseessä on myös yksi Suomen pitkäikäisimmistä podcasteista, sillä sitä on tehty jo vuodesta 2008.

Pelaajacast onkin itseasiassa niin vanha, että en muista milloin olen sitä ensimmäisen kerran kuunnellut. Pelaaja-lehteen tartuin ensimmäisen kerran vuonna 2009, mutta silloin en vielä ollut heittäytynyt täysipäiväiseksi fanipojaksi. Luulen, että kosketus castiin on tapahtunut jossain vaiheessa vuotta 2011. En muista minkä takia, tai missä mielentilassa satuin laittamaan castin värähtelemään korvakanavissani, mutta kyllä se selkeästi on jonkinlaisen vaikutuksen tehnyt, kerta olen palannut sen pariin vuosi toisensa jälkeen. Alussa kuuntelin satunnaisesti pelaamisen ohella, mutta lopulta toimituksen äänistä tuli sen verran tuttuja, että sen kuuntelusta tuli itselleni rutiini. Pienen (tai suuren) salapoliisityön jälkeen sain selvitettyä, että alunperin olen ensimmäisellä käyttäjätunnuksellani kirjautunut Pelaajan sivuille joskus 2012, ja luulen, että olen noihin aikoihin aloittanut myös aktiivisemman kuuntelun.

Pelaajacastin merkitys itselleni on vuosien mittaan kehkeytynyt todella suureksi. Sitä kautta arvostamani pelimedian, Pelaaja-lehden, toimitus tuli tutuksi ja uskaltauduin lopulta jopa lähteä tapaamaan heitä Digiexpoille (nykyinen GameXpo). Tavattuani ydintoimituksen ihan kasvokkain, olin hämmästynyt siitä, että nämä tyypithän ovat aivan samanlaisia kuin castissa rupatellessaan. Todella maanläheisiä, ystävällisiä ja rentoja. Nyt vuotuinen Pelaajan-toimutuksen tapaaminen GameXpoilla onkin itselleni jo perinne ja toimituksen jäsenten idolimainen status on vaihtunut enemmän hyvän päivän tuttujen tapaamiseksi.

Hassua ajatella, että vaikka miten vuosien varrella oma elämä on muuttunut suuntaan jos toiseen hyvinkin radikaalisti, niin edelleen minulle on normaalia laittaa kuulokkeet päähän, Pelaajacast tulille, ja painua lenkille tai salille.

Nelinpeli-podcast

Nelinpeli-podcast on nykyään kolmen intohimoisen pelaajan, Jason Wardin, Mika Niinisen, sekä Mape Ritvolan muodostama podcast, joka niin ikään kokoontuu kahden viikon välein mikrofonien äärelle puhumaan videopeleistä, ja muista nörttejä miellyttävistä aiheista. Ja kun sanon mikrofonien ääreen, niin tässä tapauksessa se todellakin kuuluu, sillä podcastin äänenlaatu on todella ammattimaisella tasolla. Tekninen tasokkuus tekee castin kuuntelusta todella helppoa ja miellyttävää. Nelinpelin podcastit ovat huomattavasti pidempiä kuin mitkään muut kuuntelemani podcastit, jaksojen kestäessä parhaimmillaan huimia kymmenen tunnin mittaisia settejä. Kuunneltavaa siis riittää. Lisäksi Nelinpeli on täysin riippumaton mielipiteiltään, sillä tämä äärimmäisen laadukas podcast pyörii täysin harrastelijavoimin.

Törmäsin itse Nelinpeli-podcastiin vuonna 2013, kun vieraaksi saapui Pelaaja-lehden päätoimittaja Miika Huttunen. Tämä toimi loistavana porttina itselleni Nelinpelin tuotantoon, ja kunhan olin ensin päässyt ajantasalle uusimpien jaksojen kanssa, aloin kuunnella myös kaikki aiemmat podcastit läpi. Muistan erityisesti, että itseeni vetosi alkuperäisen nelikon (Jason Ward, Mika Niininen, Sami Saarelainen ja Sebastian Websterin) kemia sekä huumori todella vahvasti, ja monesti koin castia kuunnellessani tilanteita, jolloin tuli purskahdettua julkisilla paikoilla nauruun, mikä aiheutti jo itsessään sangen koomisia hetkiä.

Nykyisen kokoonpanon tyyli puhuttelee minua edelleen vahvasti, ja kuuntelen uudet jaksot yleensä samantien Pelaajacastin ohella. Viimeisimmässä jaksossa muuten tietyllä tapaa ympyrä sulkeutui hauskalla tavalla, sillä Miika Huttunen oli jälleen Nelinpelin vieraana. Hivenen harmittaa, että en ole samallalailla ollut kontaktissa Nelinpelin kanssa, kuin Pelaajacastin, eli en ole lähettänyt kuulijakysymyksiä Dear Nelinpeli -osioon, tai muutenkaan kirjoittanut heille palautetta. Ovathan hekin kuitenkin kulkeneet tässä mukana ääniaaltoina jo kuuden vuoden ajan. Ehkäpä tämä onkin nyt se kuuluisa ensimmäinen askel myös aktiivisempaan kommentointiin heidän suuntaansa.

Eskapismia maailmasta toiseen maailmaan

Joulu 2013

Viimeinen jouluni lapsuudenkodissa. Perheemme on kokenut suurimman kriisinsä koskaan. Sekavat tunnelmat vaikeuttavat keskinäistä olemista ja luo raskaat puitteet juhlimiselle. Oma fiilikseni on surkea. Mutta yksi asia on on jäänyt positiivisena tuosta joulusta mieleen. Se on lahjaksi saamani peli, jonka parissa vietin suurimman osan joulustani. Sain paeta pelin taianomaiseen maailmaan, luoden ympärilleni eskapismin täyteisen puskurin, joka auttoi minua jaksamaan ranka ajat. Peli, jonka sain jouluna 2013 lahjaksi, on nimeltään Ni no Kuni: Wrath of the White Witch.

Ni no Kuni on japanilaisen Level-5 -pelistudion tuotos, joka kertoo päähenkilö toimivan nuoren pojan, Oliverin seikkailuista taianomaisessa maailmassa. Oliverin äidin kuoltua, pojan pehmolelu herää eloon ja paljastuu keijuksi nimeltä Dribbit. Oliver ja Dribbit matkustavat yhdessä toiseen maailmaan, Other Worldiin, jossa magian ja ystävyyden sävyttämät suuret pienet seikkailut odottavat kaksikkoamme. Pelin visuaalinen ulkoasu mukailee Studio Ghiblin omaperäistä piirrustustyyliä, koska kuuluisa animestudio oli mukana pelin tuotannossa. Parhaiten tämä näkyy Studio Ghiblin piirtämissä välianimaatioissa.

Ni no Kunin alkuperäinen englanninkielinen traileri.

Peli on jättänyt minuun syvän jäljen, johtuen siitä tunnelatauksesta, jossa olin kun pääsin pelin pariin. Muistan, miten hyvältä tuntui saada vain upota kauniiseen, hivenen naiviin, mutta myös surulliseen maailmaan, joka tuntui olevan hyvin kaukana omista murheistani. Pelasinkin pelin melkoisella tahdilla lähes läpi. Ainoastaan viimeinen loppupomo jäi kesken, johtuen siitä, että en ollut grindannut japanilaiseen roolipeliin sopivalla tavalla hahmojani tarpeeksi kovatasoisiksi. Aloitin pelin myöhemmin ihan alusta pitäen uudelleen, mutta nykyään sen jatkaminen on ollut haaste, koska pelejä tulee jatkuvalla syötöllä lisää, ja vanhan Playstation 3:n avaaminen tuntuu turhauttavan vaivalloiselta.

Halu palata pelin pariin on kuitenkin ollut suuri. Videopelijumalat (tai markkinavoimat, miten vain), ovat kuitenkin kuulleet tuskani, sillä saan uuden loistavan mahdollisuuden palata Ni no Kunin pariin. Peli nimittäin saa tulevana syksynä remasteroidun version PC:lle sekä PS4:lle ja suoremman käännöksen Nintendo Switchille. Alun innostuksen jälkeen jäin pohtimana, mille alustalle pelin oikein ostan, sillä tämä todellakin tulee olemaan julkaisupäivän ostos.

Toisaalta remasteroitu PC-versio kuulostaa todella hyvältä. Kun aloitin pelin uudelleen muutama vuosi sitten alusta, olin todella hämmentynyt, sillä se ei näyttänyt niin hyvältä kuin muistelin. Ajan kultaamat muistoni eivät enää pärjänneet vertailussa modernien pelien visuaalisen ilmeen kanssa. Siksipä minua kiinnostaisi nähdä peli remasteroituna, jolloin se näyttäisi suunnilleen siltä kuin miten olen sen muistanut alunperin. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tulen pelin ehdottomasti hommaamaan Switchille. Peli itsessään sopii grindaavan perusluonteensa takia malliin, jossa pelin pystyy jättämään tauolle ja palaamaan sitten myöhemmin sen pariin nopeasti sekä sujuvasti. Switch on tällä hetkellä sujuvuudessan ja käytännöllisyydessään ylivoimainen verrattuna muihin konsoleihin tai tietokoneeseen. Lisäksi nyt kun olen tottunut alkuperäisen pelin ulkonäköön, niin luulen että Switch versio ei tunnu ollenkaan niin pahalta katsoa.

En maltakaan odottaa tulevaa syksyä, ja sitä hetkeä kun pääsen jälleen sukeltamaan pelin pariin. Palaan asiaan ja porttauksen toimivuuteen, kunhan peli julkaistaan syyskuun 20. päivä.

Onko teillä muilla mitään kokemuksia Ni no Kunista? Ajattelitteko hankkia pelin uudelleen, ja jos näin on, niin mille alustalle? Jatketaan keskustelua kommenteissa.