Mitä podcasteja kuuntelen? (Part 1)

Tämä on ensimmäinen osa kaksiosaista blogahdusta, joissa käsittelen kuuntelemiani podcasteja. Jokainen podcastit otsikko pitää sisällään suoran linkin kyseisen castintekijän omalle sivustolle.

En ole koskaan oikein päässyt äänikirjoihin kiinni. Bookbeatit ym. vastaavat ovat yhä suositumpia, mutta itselläni konsepti ei vain toimi. Suurin syy tähän on tarjonta. Mielenkiintoisimmat äänikirjat olen jo kokenut luetussa muodossa, ja toisaalta taas tuntuu siltä, että jos lukija ei ole juuri oikeanlainen, niin kirjaan immersoituminen häviää taivaan tuuliin.

Podcastit taas ovat kulkeneet mukanani jo useamman vuoden. Aluksi kuuntelin niitä tietokoneen kautta, suoraan jokaisen podcastin omalta sivulta, sen jälkeen otin käyttöön niiden kuunteluun tarkoitetun sovelluksen kännykässäni, ja nyt kuuntelen ne käytännössä Spotifyn kautta. Podcastit uppoavat minuun niin paljon paremmin, sillä ne castit joita seuraan, ovat tietenkin aihepiireiltään minua kiinnostavia, jonka lisäksi ne myös saavat minussa aikaan tunteen siitä, että kuuntelen, kun kaveriporukka juttelee toisilleen mukavia ja minä olen kuulijana jollain tapaa osa tätä porukkaa. Tässä blogitekstissäni haluankin nostaa esiin ne podcastit, joita kuuntelen aktiivisesti, joten ota hyvä lukuasento, teekupponen viereen (myös jokin muu lämmin juoma kelpaa) ja valmistaudu ottamaan vastaan armotonta podcastien hypettämistä.

Pelaajacast

Mistäpä muustakaan oma podcastien kuunteluni olisi lähtenyt liikkeelle, kuin Pelaaja-lehden omasta podcastista? Pelaajan toimitus kokoontuu kahden viikoin välein turisemaan mukavia videopeleistä, sekä kaikesta muustakin, kuten elokuvista, lautapeleistä sekä kirjoista. Casti on tauolla kesäisin ja jouluna, joten käytännössä tuotantokausi jakaantuu aina kevät- ja syyskauteen. Kyseessä on myös yksi Suomen pitkäikäisimmistä podcasteista, sillä sitä on tehty jo vuodesta 2008.

Pelaajacast onkin itseasiassa niin vanha, että en muista milloin olen sitä ensimmäisen kerran kuunnellut. Pelaaja-lehteen tartuin ensimmäisen kerran vuonna 2009, mutta silloin en vielä ollut heittäytynyt täysipäiväiseksi fanipojaksi. Luulen, että kosketus castiin on tapahtunut jossain vaiheessa vuotta 2011. En muista minkä takia, tai missä mielentilassa satuin laittamaan castin värähtelemään korvakanavissani, mutta kyllä se selkeästi on jonkinlaisen vaikutuksen tehnyt, kerta olen palannut sen pariin vuosi toisensa jälkeen. Alussa kuuntelin satunnaisesti pelaamisen ohella, mutta lopulta toimituksen äänistä tuli sen verran tuttuja, että sen kuuntelusta tuli itselleni rutiini. Pienen (tai suuren) salapoliisityön jälkeen sain selvitettyä, että alunperin olen ensimmäisellä käyttäjätunnuksellani kirjautunut Pelaajan sivuille joskus 2012, ja luulen, että olen noihin aikoihin aloittanut myös aktiivisemman kuuntelun.

Pelaajacastin merkitys itselleni on vuosien mittaan kehkeytynyt todella suureksi. Sitä kautta arvostamani pelimedian, Pelaaja-lehden, toimitus tuli tutuksi ja uskaltauduin lopulta jopa lähteä tapaamaan heitä Digiexpoille (nykyinen GameXpo). Tavattuani ydintoimituksen ihan kasvokkain, olin hämmästynyt siitä, että nämä tyypithän ovat aivan samanlaisia kuin castissa rupatellessaan. Todella maanläheisiä, ystävällisiä ja rentoja. Nyt vuotuinen Pelaajan-toimutuksen tapaaminen GameXpoilla onkin itselleni jo perinne ja toimituksen jäsenten idolimainen status on vaihtunut enemmän hyvän päivän tuttujen tapaamiseksi.

Hassua ajatella, että vaikka miten vuosien varrella oma elämä on muuttunut suuntaan jos toiseen hyvinkin radikaalisti, niin edelleen minulle on normaalia laittaa kuulokkeet päähän, Pelaajacast tulille, ja painua lenkille tai salille.

Nelinpeli-podcast

Nelinpeli-podcast on nykyään kolmen intohimoisen pelaajan, Jason Wardin, Mika Niinisen, sekä Mape Ritvolan muodostama podcast, joka niin ikään kokoontuu kahden viikon välein mikrofonien äärelle puhumaan videopeleistä, ja muista nörttejä miellyttävistä aiheista. Ja kun sanon mikrofonien ääreen, niin tässä tapauksessa se todellakin kuuluu, sillä podcastin äänenlaatu on todella ammattimaisella tasolla. Tekninen tasokkuus tekee castin kuuntelusta todella helppoa ja miellyttävää. Nelinpelin podcastit ovat huomattavasti pidempiä kuin mitkään muut kuuntelemani podcastit, jaksojen kestäessä parhaimmillaan huimia kymmenen tunnin mittaisia settejä. Kuunneltavaa siis riittää. Lisäksi Nelinpeli on täysin riippumaton mielipiteiltään, sillä tämä äärimmäisen laadukas podcast pyörii täysin harrastelijavoimin.

Törmäsin itse Nelinpeli-podcastiin vuonna 2013, kun vieraaksi saapui Pelaaja-lehden päätoimittaja Miika Huttunen. Tämä toimi loistavana porttina itselleni Nelinpelin tuotantoon, ja kunhan olin ensin päässyt ajantasalle uusimpien jaksojen kanssa, aloin kuunnella myös kaikki aiemmat podcastit läpi. Muistan erityisesti, että itseeni vetosi alkuperäisen nelikon (Jason Ward, Mika Niininen, Sami Saarelainen ja Sebastian Websterin) kemia sekä huumori todella vahvasti, ja monesti koin castia kuunnellessani tilanteita, jolloin tuli purskahdettua julkisilla paikoilla nauruun, mikä aiheutti jo itsessään sangen koomisia hetkiä.

Nykyisen kokoonpanon tyyli puhuttelee minua edelleen vahvasti, ja kuuntelen uudet jaksot yleensä samantien Pelaajacastin ohella. Viimeisimmässä jaksossa muuten tietyllä tapaa ympyrä sulkeutui hauskalla tavalla, sillä Miika Huttunen oli jälleen Nelinpelin vieraana. Hivenen harmittaa, että en ole samallalailla ollut kontaktissa Nelinpelin kanssa, kuin Pelaajacastin, eli en ole lähettänyt kuulijakysymyksiä Dear Nelinpeli -osioon, tai muutenkaan kirjoittanut heille palautetta. Ovathan hekin kuitenkin kulkeneet tässä mukana ääniaaltoina jo kuuden vuoden ajan. Ehkäpä tämä onkin nyt se kuuluisa ensimmäinen askel myös aktiivisempaan kommentointiin heidän suuntaansa.

Eskapismia maailmasta toiseen maailmaan

Joulu 2013

Viimeinen jouluni lapsuudenkodissa. Perheemme on kokenut suurimman kriisinsä koskaan. Sekavat tunnelmat vaikeuttavat keskinäistä olemista ja luo raskaat puitteet juhlimiselle. Oma fiilikseni on surkea. Mutta yksi asia on on jäänyt positiivisena tuosta joulusta mieleen. Se on lahjaksi saamani peli, jonka parissa vietin suurimman osan joulustani. Sain paeta pelin taianomaiseen maailmaan, luoden ympärilleni eskapismin täyteisen puskurin, joka auttoi minua jaksamaan ranka ajat. Peli, jonka sain jouluna 2013 lahjaksi, on nimeltään Ni no Kuni: Wrath of the White Witch.

Ni no Kuni on japanilaisen Level-5 -pelistudion tuotos, joka kertoo päähenkilö toimivan nuoren pojan, Oliverin seikkailuista taianomaisessa maailmassa. Oliverin äidin kuoltua, pojan pehmolelu herää eloon ja paljastuu keijuksi nimeltä Dribbit. Oliver ja Dribbit matkustavat yhdessä toiseen maailmaan, Other Worldiin, jossa magian ja ystävyyden sävyttämät suuret pienet seikkailut odottavat kaksikkoamme. Pelin visuaalinen ulkoasu mukailee Studio Ghiblin omaperäistä piirrustustyyliä, koska kuuluisa animestudio oli mukana pelin tuotannossa. Parhaiten tämä näkyy Studio Ghiblin piirtämissä välianimaatioissa.

Ni no Kunin alkuperäinen englanninkielinen traileri.

Peli on jättänyt minuun syvän jäljen, johtuen siitä tunnelatauksesta, jossa olin kun pääsin pelin pariin. Muistan, miten hyvältä tuntui saada vain upota kauniiseen, hivenen naiviin, mutta myös surulliseen maailmaan, joka tuntui olevan hyvin kaukana omista murheistani. Pelasinkin pelin melkoisella tahdilla lähes läpi. Ainoastaan viimeinen loppupomo jäi kesken, johtuen siitä, että en ollut grindannut japanilaiseen roolipeliin sopivalla tavalla hahmojani tarpeeksi kovatasoisiksi. Aloitin pelin myöhemmin ihan alusta pitäen uudelleen, mutta nykyään sen jatkaminen on ollut haaste, koska pelejä tulee jatkuvalla syötöllä lisää, ja vanhan Playstation 3:n avaaminen tuntuu turhauttavan vaivalloiselta.

Halu palata pelin pariin on kuitenkin ollut suuri. Videopelijumalat (tai markkinavoimat, miten vain), ovat kuitenkin kuulleet tuskani, sillä saan uuden loistavan mahdollisuuden palata Ni no Kunin pariin. Peli nimittäin saa tulevana syksynä remasteroidun version PC:lle sekä PS4:lle ja suoremman käännöksen Nintendo Switchille. Alun innostuksen jälkeen jäin pohtimana, mille alustalle pelin oikein ostan, sillä tämä todellakin tulee olemaan julkaisupäivän ostos.

Toisaalta remasteroitu PC-versio kuulostaa todella hyvältä. Kun aloitin pelin uudelleen muutama vuosi sitten alusta, olin todella hämmentynyt, sillä se ei näyttänyt niin hyvältä kuin muistelin. Ajan kultaamat muistoni eivät enää pärjänneet vertailussa modernien pelien visuaalisen ilmeen kanssa. Siksipä minua kiinnostaisi nähdä peli remasteroituna, jolloin se näyttäisi suunnilleen siltä kuin miten olen sen muistanut alunperin. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tulen pelin ehdottomasti hommaamaan Switchille. Peli itsessään sopii grindaavan perusluonteensa takia malliin, jossa pelin pystyy jättämään tauolle ja palaamaan sitten myöhemmin sen pariin nopeasti sekä sujuvasti. Switch on tällä hetkellä sujuvuudessan ja käytännöllisyydessään ylivoimainen verrattuna muihin konsoleihin tai tietokoneeseen. Lisäksi nyt kun olen tottunut alkuperäisen pelin ulkonäköön, niin luulen että Switch versio ei tunnu ollenkaan niin pahalta katsoa.

En maltakaan odottaa tulevaa syksyä, ja sitä hetkeä kun pääsen jälleen sukeltamaan pelin pariin. Palaan asiaan ja porttauksen toimivuuteen, kunhan peli julkaistaan syyskuun 20. päivä.

Onko teillä muilla mitään kokemuksia Ni no Kunista? Ajattelitteko hankkia pelin uudelleen, ja jos näin on, niin mille alustalle? Jatketaan keskustelua kommenteissa.