Liikuntamotivaatiota jahtaamassa

Nojaan polviini ja yritän epätoivoisesti tasata hengitystäni. Hikea valuu solkenaan silmilleni ja se on kastellut paitani läpikotaisin. Päässäni jyskyttää ja kurkussa kirmailee oksennus. Vilkaisen maassa olevia viivoja. Ne osoittavat, että olen juossut portaat ylös ja alas jo 9 kertaa. Vielä pitäisi jaksaa kerta kiellon päälle. Nousen ylös, laitan kuulokkeistani musiikin astetta kovemmalle, hengitän syvään, ja lähden juoksemaan vielä viimeisen kerran ylös nuo viheliäiset portaat.

Olen viime vuosien aikana joutunut toteamaan olevani liikuntaan todella riippuvainen. Jos en käy lenkillä tai salilla, tai ylipäätään tee jotain urheiluksikin kutsuttavaa itsensä rääkkäystä, huomaan pian ahdistuvani totaalisesti. Olen ollut jossain vaiheessa niin tottunut liikunnan aiheuttamaan mielihyvään, etten edes huomannut saavani siitä erityistä buustia, ennen kuin sitten olen joutunut pitämään siitä taukoa ja en enää saanutkaan lakisääteistä piristysruiskuani. Tämä tuli erityisesti todettua selkeästi viimeisen puolentoista kuukauden aikana, kun omien kiireiden ja muuttuneiden elämäntilanteiden myötä, en ole vain yksinkertaisesti löytänyt aikaa ja motivaatiota lähteä liikkumaan. Ja kun kerran rutiinin menettää, sitä on hyvin haastavaa (ainakin itselleni) rakentaa takaisin.

Olen viime aikoina ajatellut paljon tätä suhdettani liikuntaan. Minulla on outo päähän pinttymä, että jos en rääkkää itseäni totaalisen kuoliaaksi, niin treeni on ollut aivan turha, eikä sillä ole ollut mitään positiivista vaikutusta minuun. Sen takia, vaikka minua kuinka väsyttäisi ja olisi huono olo, niin minun on pakko saavuttaa se tavoite, minkä olen ennalta itselleni asettanut. Kuten alun porrasesimerkissä tulee esiin, kun olin päättänyt että menen portaat ylös kymmenen kertaa, niin minähän menen ne. Vaikka kuinka minulla olisi huono olo, tai heikottaisi. Ja tämä ei mielestäni ole todellakaan mikään hyvä asia. Kun kävelin edellä mainitulta porrastreeniltä kotiin, silmäni oli valonarat, ja lisäksi päässäni tuntui kovaa särkyä. Mietin jo, että onnistuinko treenilläni laukaisemaan migreenikohtauksen, jollaisen olin saanut kerran aikaisemminkin kovan treenin jälkeen.

Olisi mahtavaa osata antaa itselleen oikeus treenata välillä kevyemmin, eikä aina vaatia itseltä kovia suorituksia. Valitettavasti vaan erityisesti näin pidemmän tauon jälkeen tuntuu siltä, että itseä pitää oikein rangaista omasta laiskuudesta ja pistää oikein todella kovaa treeniä. Milloinkahan sitä saisi omaan päähän taottua, että liikuntaan kuuluu muutakin kuin vain itsensä rääkkäämistä? Alunperinhän innostuin liikunnastakin jälleen sen takia, että se tuntui mukavalta, ja sain onnistumisen kokemuksia, eikä niin että rääkkäsin itseäni äärimmäisellä tavalla. Toki aina välillä on hyvä tehdä kovempi sykkeisempää treeniä, mutta tarvitseeko kaiken olla sellaista?

Askelmat tuntuvat koko ajan raskaammilta ja jalka ei enää portaiden puolivälin jälkeen meinaa nousta, mutta saan kuin saankin hilattua itseni portaiden huipulle. Heitän kädet ilmaan rajuun tuuletukseen, ja sen jälkeen joudunkin samantien ottamaan tukea portaiden kaiteesta, koska meinaan kompuroida nestehukassa itseni nurin. Tutisevin jaloin lähden raahaamaan itseäni alas. Saan hädin tuskin pidettyä itseni pystyssä. Alas päästyäni piirrään kymmenennen viivan maahan ja hymähdän. Voitinpas portaat tälläkin kertaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.